Luin yhdestä blogista erään postauksen joka antoi mulle voimia kirjoittaa.
Elikkäs kaikki nyt varmaan tietää meidän tilanteen ja jos ei tiedä niin lukekaapas edellinen postaus.
käytiin siis siellä klinikalla ja se etupolvi piikitettiin uudestaan.
Rico ei ontunut siellä mutta lääkäri totesi näin:
"Ricon kilpailu-ura on loppusuoralla sillä voi hypätä vielä parit kisat mutta polvi ei välttämättä kestä vaativia ratoja, joten minun mielestä oisi järkevää siirtää Rico harrastekäyttöön jonka se kestää todennäköisesti täysin normaalisti ja alkaa etsiä pikkuhiljaa uutta kilpahevosta"
Meidänkään mielestä ei ole järkevää enää kilpaila, saatetaan kuitenkin hypätä 80cm luokka(junnumestaruus) ns.läksiäisluokaksi jos kaikki menee hyvin.
Olen alkanut treenata Ricoa taas normaalisti muuten paitsi tietenkin hyppäämisen olen jättänyt suurimmaksi osaksi pois.
Rico on tällä hetkellä hiljaisessa myynnissä ja paljon on ollut kiinnostuneita mutta toistaiseksi yksi on vain käynyt katsomassa Ricoa ja he ovat hyvin kinnostuneita siitä.
Minäkin tykäsin kovasti tästä naisesta ja hänen tyttärestään ja paikasta johon se ricon veisivät.
Elikkäs molemmat ovat aikuisia ja etsiä harrasteratsua äiti-tytär hevoseksi heillä on tallipaikka pieneltä maalaistallilta ranualta. (rovaniemeltä n.100km?)
He tulevat vielä lähiaikoina kokeilemaan Ricoa.
Tuntuu että sisälläni asuisi kaksi täysin eri ihmistä jotka ovat toistensa vastakohdat ja puhuisivat vuorotellen.
Toinen heistä toivoo että juuri tämä nainen tyttärineen ostaisi Ricon, koska tiedän että he oisivat parhaat mahdolliset omistajat sille (tietenkin vasta minun jälkeeni ..)
Ja että pääsisin nopeasti etsimään uutta hevosta ja treenaamaan täysillä.
"Jos tahdon huipulle minun on pakko toimia niinkuin on etenemiselleni parasta" Niin kylmältä kun se tuntuukin välillä kuitenkin ajattelen melkein noin mutta tämä ajatus käy päässäni korkeintaan sekunnin murto-osan kunnes havahdun itkien ettei niin ole.
Toinen heistä taas toivoo että he eivät tykkkäisi Ricosta eikä kukaan muukaan joka käy katsomassa sitä.
Toivoin että aika pysähtyisi ja tämä hetki jäisi voimaan ikuisiksi ajoiksi.
Silloin kun Rico tuli mulle olin varma että olemme yhdessä aina eikä edes kuolema meitä erota. Haluaisin ajatella edelleenkin niin eikä mikään minua oikeastaan estä, paitsi minä itse jossain sisälläni asuu niin suuri voimi kehittyä ja kilpailla etten pysty ajatteleen kokonaan noinkaan.
Aloin miettimään mikä mun elämässä on oikeesti tärkeintä onko se kilpaileminen vai Rico ja tulin siihen tulokseen että se on Rico mutta pystyisinkö mä luopumaan kaikesta mitä oon aina halunnu ja unelmoinu vaan sen takia että rakastan ricoa yli kaiken ..?
Miten mulla riittäis innostus Ricon hoitamiseen ja sen kanssa puuhailuun vaikka rakastaisin sitä kuinka paljo tahansa, koska nautin kilpailemisesta koko sydämmestäni ja enemmän ku mitään muuta tahon edistyä ratsastajana..
En ole pystynyt ajattelemaan asiaa järkevästi, koska heti kun alan pohtimaan asiaa tarkemmin pääsen vain takaisin juuri tuohon ylempään mietelmään.
Yhdestä asiasta olen täysin varma ettei kenestäkään hevosesta tule minulle samanarvoista kun Rico on.
Rico ei ole minulle pelkkä hevonen se on sielunkumppani ja ainut asia minun elämässäni jonka näkeminen saa aina hyvälle tuulelle.
Oli itsellä tai Ricolla paha päivä silti en voi olla nauramatta sen hassulle harjalle tai ruuanhimolle tai sen hassuille pörähdyksille.
voisin luvetella teillä vaikka kuinka pitkän listan siitä mitä kaikkea Rico minulle on mutten sitä kuitenkaan nyt teen koska se on vielä minun ja haluan elää hetkessä ja nauttia täysillä yhteisestä ajastamme<3
Toivon että ymmärrätte näkökantani asiaan ja jos jollakin on ollut samanlainen tilanne niin kirjoita ihmeessä siitä minulle vaikka sähköpostiin !!
 |
| kattokaa nyt kuin lutunen se on :3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti